maanantai 13. elokuuta 2012

Final Fantasy Tactics

Välillä pelejä tulee aloitettua ja miltei saman tien unohdettua, minkä jälkeen ne löytää uudelleen. Juuri näin kävi Final Fantasy Tactics: War of the Lionsille (PSP:lle vuonna 2007 tehty porttaus FF Tacticsista, joka ilmestyi vuonna 1997 Playstationille), jonka ostin vuoden alkupuolella ja jätin vain muutaman tunnin pelaamisen jälkeen kesken liian korkean vaikeustason takia. Noin kuukausi sitten löysin sen jälleen, minkä jälkeen olen pelannut sitä aika säännöllisesti vaihtelevalla intensiteetillä.

Pelin ostaminenkin oli oma pieni seikkailunsa harhapolkuineen: kiinnostuin siitä alun perin luettuani, että se on saatavilla Applen nettikaupasta iPhonelle. 12 euron hinta oli tyyris keskivertoappiin verrattuna, mutta halpa siihen saatuun sisältöön nähden. Pelikellossa on nimittäin takana yli 27 tuntia, ja alkaa vaikuttaa siltä, että Tactics saattaa olla pisin Final Fantasy koskaan.

Puhelimen kosketusnäytöllä ei kuitenkaan ole miellyttävä pelata mitään, mikä vaatii monimutkaisempia kontrolleja kuin Bejeweled tai Phoenix Wright. Tacticsissa saa koko ajan olla kääntämässä kartta, ohjaamassa hahmoja ja valitsemassa hyökkäyksiä. Sormenpäät tulivat siinä hyvin nopeasti kipeiksi, minkä lisäksi ohjaus on huomattavasti epätarkempaa kuin konsolilla pelatessa. On eri asia joutua osumaan sormella jonkin esineen tai hyökkäyksen nimeen valitakseen sen kuin vain selata nopeasti nuolinäppäimillä ja valita X-napilla. Siksi menin PS Storeen katsomaan, paljonko sama peli maksaa PSP:lle, ja minulla kävi tuuri, koska se oli vain viisi euroa. App Storessa tekemäni ostos oli siis täysin turha ja maksoin pelistä yhteensä 17e, koska ostin sen kahteen kertaan, mutta aikanaan ilmestyessään tämä peli maksoi kuitenkin yli 60e. Jos joku ei tätä omista ja harkitsee ostavansa, kehotan ehdottomasti hankkimaan PSP-version, koska iPhonella tätä ei voi pelata hyvällä tahdollakaan. Jos grindaamiseen pitää käyttää kymmeniä tunteja (ja mahdollisesti yli sata), ohjauksen mukavuudesta tulee hyvin nopeasti hyvin tärkeää.


Final Fantasy Tacticsin kansi on erittäin nätti



Tactics ei ole koskaan herättänyt minussa samanlaista kiinnostusta kuin muut Final Fantasy, luultavasti siksi, ettei sen nimen perässä ole järjestysnumeroa. Olen aina suhtautunut siihen kuin spinoff-osaan, jolla ei ole paljoa tekemistä pääsarjan kanssa, mikä on erikoista, koska muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta sarjan numeroiduillakaan osilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Pitkään aikaan en myöskään miettinyt, mitä pelin nimi tarkoittaa, kunnes jonain hetkenä tajusin, että sehän on taktiikkaroolipeli. Silloin kiinnostuskin heräsi välittömästi: taktiikkaroolipeleissä taistelut ovat paljon monipuolisempia ja mielenkiintoisempia kuin numeroiduissa Final Fantasyissa tai vaikkapa Personissa. Toisin kuin niissä, taistelun osuessa kohdalle hahmot eivät siirry aina samanlaiselta näyttävälle taistelukentälle, jonka toisella puolella on vihollisia, vaan kaikki tapahtuu kolmiulotteisessa ympäristössä, jossa voi ja pitääkin hyödyntää maastoa. Seurauksena pelaamisesta tulee huomattavasti mielenkiintoisempaa, sillä tehtävänä on paljon muutakin kuin hyökkäysten valitseminen oikeassa järjestyksessä. Kuvakaappaus taistelusta FF Tacticsissa havainnollistaa asiaa hyvin:




Taistelu tapahtuu tuossa maastossa, jota voi hyödyntää monin tavoin: esimerkiksi jousiampujat ampuvat kauemmas korkealta lohkareelta, ja kiven taakse voi myös piilottautua vihollisen hyökkäykseltä. Sillä on merkitystä taistelussa, miltä suunnalta hyökkäys tulee, joten se on aina hyvä asia, jos saa käännettyä selkänsä kiveen tai seinään päin. Taistelut ovat vuoropohjaisia, joten kokonaisuudessaan ne muistuttavat huomattavasti enemmän shakkia kuin muita Final Fantasyja, ja minusta se on hyvä asia, koska se sopii pelityyliini. Shakissa on tosin vain kourallinen erilaisia nappuloita, kun taas FF Tacticsissa on useita kymmeniä eri ammatteja, joilla on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja hyökkäyksensä. Läheskään kaikki ammatit eivät ole avoimia mille tahansa hahmolle. Normaalisti hahmonkehitys etenee siten, että hahmon aloitusammatti on squire, ja tarpeeksi siinä kehityttyään hänestä voi tulla knight. Ritarin repertuaariin kuuluvat vahvat fyysiset hyökkäykset sekä kyky tuhota vihollisten varusteita, mutta jos ritarina tarpeeksi tasoja saavutettuaan pelaaja päättää siirtää hahmon monk-luokkaan, hän menettää kyvyn käyttää miekkaa ja raskaita panssareita, mutta saa käyttöönsä vahvoja aseettomia hyökkäyksiä. Vastaavasti jos hahmon aloitusammatti on chemist, hänestä voi tulla black mage tai white mage, joissa tasoja saavutettuaan voi vaihtaa yhä uusiin ammatteihin, ja niin edelleen. Yhdessä ammatissa opittuja kykyjä on mahdollista käyttää muissakin, mikä lisää tekemisen mahdollisuuksia entisestään. Siten valkoinen maagi voi kärventää vihollisensa firagalla (tai tästä pelistä löytyvällä neljännen tason firaja-tulitaialla). Mutta kuten sanottua, kaikki pelistä löytyvät ammatit eivät ole normaalin kehityksen piirissä, vaan ne tulevat vastaan vain tietyillä hahmoilla.

Agrias on Holy Knight, joka yksi normaalisti saavuttamattomista ammateista. Hänen Holy Sword -kykynsä ovat pelaajan paras ystävä etenkin pelin alkumetreillä.

Nimensä mukaisesti FF Tactics edellyttää taktikointia. Taistelut voi läpäistä raa'alla voimalla, jos sitä on tarpeeksi, mutta se on vaivalloisempi ja enemmän aikaa vievä keino. Sen sijaan jos valikoi taisteluun ottamansa hahmot oikein (normaalisti taisteluun voi ottaa vain viisi hahmoa eli luonnollisesti enintään viisi eri ammattia), heidän kykyjään voi pelata taidokkaasti yhteen. Esimerkiksi pistoolia käyttävä machinist osaa Seal Evil -kyvyn, joka muuttaa epäkuolleet viholliset kiveksi. Mystic puolestaan osaa Zombien, joka muuttaa vihollisen epäkuolleeksi. Jos vastassa on siis monen sadan HP:n behemoth, pelaaja voi valita taisteluun viisi ritaria ja toivoa parasta tai olla ovela ja ottaa machinistin ja mysticin.

Pidin Tacticsissa alusta alkaen siitäkin, miten se toi mieleeni Vandal Heartsin.  Se on taktiikkaroolipeli, jota pelasin vuonna 1999 hyvin paljon. Vandal Hearts oli armottoman vaikea osittain sen takia, ettei siinä ollut satunnaistaisteluita, vaan jokainen taistelu ja siten myös hahmonkehitys tapahtui juonen edistyessä. Eikä siitä juonestakaan 12-vuotiaan englannin taidolla paljoa tajuttu, mutta hauskaa oli. Siis silloin, kun ei oltu jumissa ja oli hirveää. Vandal Hearts on vuoden vanhempi kuin alkuperäinen FF Tactics, mutta graafisesti se on säilynyt huomattavasti heikommin. Se vain lisää nostalgia-arvoa. Pitääkin pelata se uudestaan tässä joskus, kun aikaa on, ja ostaa lisäksi myös jatko-osa, Vandal Hearts II.

Sitä paitsi Vandal Heartsissa on yksi omahyväisimmän näköisistä pelihahmoista ikinä.
Final Fantasy Tacticsille ja Vandal Heartsille on yhteistä iän lisäksi se, että molemmat ovat todella vaikeita. Tosin siinä missä VH:ssa ei ole mahdollista grindata satunnaistaisteluissa, Tacticsissa se on suorastaan edellytys. Itselläni kävi tuuri, kun levelillä 19 päätin tehdä ylimääräisen tallennuksen ja heti seuraavaksi vastassa oli pomo, jonka päihittäminen tuolla tasolla osoittautui jokseenkin mahdottomaksi. Minulle jäi vielä mahdollisuus kehittää hahmoja, mutta kuulemma tässä pelissä ei ole harvinainen kohtalo joutua aloittamaan kokonaan alusta, jos ei ole pitänyt riittävän useita tallennuksia, joihin palata, jos vastaan tulee ylivoimainen vihollinen. Muiden Final Fantasyjen tapaan peruuttaminen on mahdotonta silloin, kun pomo on jo vastassa.

FF Tactics on saanut minut kiinnostumaan taktiikkaroolipeleistä ylipäänsä. Toivottavasti niitä tehdään yhä, koska ne ovat huomattavasti hauskempia kuin numeroitujen Final Fantasyjen taistelujärjestelmät. Mahdollisesti Tacticsin iästä johtuu myös sen yksi etu nykyisiin Final Fantasyihin nähden: hahmot ovat uskottavia ja juoni selkeä sekä järkevä, mikä oli virkistävää vaihtelua trippaavan FF XIII:n jälkeen. PSP:lle portattu Final Fantasy Tactics: War of the Lions eroaa alkuperäisestä pelistä siinä, että juonta kuljettamaan on lisätty kauniita, puuväreissä loistavia välianimaatioita:






Kaiken tämän jälkeen tämän pelin kohdalla ei voi valittaa kuin yhdestä asiasta. Miksi näillä hahmoilla ei ole neniä?